Iltapäivän aurinkoisella hiihtolenkillä näin edessäni tutun hahmon.
Vaikka en nähnyt kuin selkäpuolen, tunnistin jykevän majesteetillisen hahmon hänen ylhäisyydekseen kunnanjohtajaksi.
Kunnanjohtaja seisoskeli siinä kahden vaiheilla. Välillä vilkuillen latua, joka johti jonnekin kaukaisuuteen ja välillä viereistä latua, joka palasi sieltä jostakin. Hänen olemuksestaan huokui, että hän oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Ei ollut enää sitä puhtia ja hengen paloa kuin ennen muinoin. Hän mainitsi olevansa hieman huonossa kunnossa.
Tutkaillessasan oikopolkua, hän muisteli, että pari tuttua kaveria oli tuossa sadan metrin päässä aikoinaan heittänyt henkensä sydämen sanottua ylirasituksesta irti työsopimuksensa. Rohkaisin kunnanjohtajaa tekemään elämänsä ehkä tärkeimmän päätöksen ja käyttämään oikopolkua.
Jatkoin omaa latuani. Sivusilmälläni näin kunnanjohtajan katoavan oikopolulle. Sivakoin hyvillä mielin tietoisena siitä, että olin kenties pelastanut hänen henkikultansa.
Taivas yksin tietää.
Kunnanjohtaja ulkoilemassa