Pelasimme kappalaisen kanssa korttia sakastin varjoisalla puolella adventtikynttiläin tuikkeessa.
Peli oli vielä hyvin tasaväkistä, kunnes kappalainen veti jostain hihastaan kirkkoäitikortin: jolla-ei-ole-kirkkoa-äitinään-sillä-ei-ole-jumalaakaan-isänä-kortin
Tilanne alkoi näyttää tosi pahalta. Tiesin varsin hyvin, että kappalainen huijaa tapansa mukaan, mutta en voinut siihen puuttua, sillä kirkkoherra viereisessä kammiossa laski kolehtia suntion kanssa: sulle-mulle-sulle-mulle kuului pihamaalle asti. Ohi kulkevat mummot tuumasivat, että siellä piru ja enkelit jakavat saalistaan. Tajusin katkerasti, että häviän armotta tämän matsin, ellen saa parempia kortteja. Tuskan hiki helmeili jo otsallani.
Seuraavassa jaossa onni yllättäen suosikin minua. Onni jakoi todella hyvät kortit. Katsoin kappalaista, jonka naamalla karehti voitonriemuinen virne. Hän mulkoii minua otsa kurtussa, silmät harittaen, kuin olisi ollut valmis nielemään minut elävältä. Mutta en ilmeellänikään paljastanut millaiset kortit olin juuri saanut. Viimeiseen asti hän uskoi voittavansa tämän turnauksen.
Silloin pastori läimäytti pöytään tosi, tosi pahat kortit: usko-jonka-olemme-lapsikasteessa-saaneet-kortit. Hän valmistautui jo lyttäämään minut suohon tai alimpaan kattilaan. Toivuttuani hämmästyksestä, iskin takaisin ja pläjäytin pöytään sellaiset kortit, että kappalainen mykistyi ja veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän muuttui kalmankalpeaksi kun hänelle valkeni, mitkä kortit olin juuri iskenyt pöydälle: jolla-ei-ole-Poikaa-sillä-ei-ole-Isääkään-kortit. Ne päihittivät pahimmalla mahdollisella tavalla kirkkoäitikortit.
Kappalainen lysähti tuolillaan kasaan kirvelevän tappion lamaannuttamana ja muuttui ikäänkuin elottomaksi. Hänen maailmankatsomuksensa oli romahtanut kertaheitolla. Kuulin selvästi aatteellisen selkäruodon niksahtavan. Kappalaisen järkytys oli todella suuri kun hän tajusi, että hänen korttinsa olivat suurta bluffia. Niitä hän oli vedellyt hihastaan kaikki nämä vuodet pelatessaan kanssamatkustajiensa kanssa.
– Kappalaisen lempeäkatseinen paimenkoira kaipaa isäntäänsä
On syytä epäillä, että kappalainen olisi heittänyt veivinsä järkytyksestä. Kirkkoherra riensi oitis antamaan hänelle viimeisen sakramentin. Sitten kirkkoherra hautasi hänet.
Mutta entä jos kappalainen haudattiinkin elävältä? Vai kuoliko hän sakramentin yliannostukseen? Se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, niinkuin jää muutenkin arvoitukseksi minne piispojen viitoittama tie lopulta johtaa.
